MP Jake siirtyi saamamiesten
                   klubiin!

Teksti ja kuvat: SFM-toimitus

Ei vielä riittänyt yksi viikonloppu false albacore jahdissa MP:tÄ vetämässä, vaan täytyi ottaa uusi erä viikonloppuna. Lauantaina aamusella nukutti sen verran rumasti, että pääsin liikkeelle Bostonista silloin, kun olisi jo pitänyt olla vapa tanassa aallonmurtajalla. No, reippaan tunnin ajelun jälkeen lopulta pelipaikoille ja kamat kasaan, kantoon ja menoksi. Matkalla näin jo muutaman viime viikonlopulta tutun kaverin, jotka juttelivat
perjantaiaamun olleen tosi hyvän. Nyt olikin sitten ollut jo hiljaisempaa. Yllättäen irtosi taas suomalaisia kirosanoja siinä vaiheessa.

        
        West Wall rantaan päin

No, homma alkoi kuitenkin kirkastumaan. Kyseessä olevassa aallonmurtajassa on 2 mutkaa, joista kauimmaisen luokse albiejahdissa olevat perhomiehet näyttävät kokoontuvan. Nyt paikka  oli sen verran tiukasti ukoilla pakattu, että päätin jäädä suosiolla ensimmäisen mutkan kohdalle. Siimat veteen ja taas tutuksi tulleeseen rutiiniin: heitto niin pitkälle kuin rahkeista riittää ja sen jälkeen siimat sisään käytannössä niin nopeasti kuin kykenee. Hetkisen heittelyn jälkeen parvi kaloja nousi pintaan minusta hieman vasemmalle ja selkeästi heittoetäisyyden sisäläl. 30 metrin spurtin jälkeen
sain heiton lähtemään, mutta kaverit olivat jo siirtyneet eteenpäin. Näyttivat olevan blue-fishejä.

        
         West Wall merelle päin

Hetkisen heittylyn jälkeen toinen viime viikonlopulta tuttu kaverijolkotteli takaisin päin ja jutteli juuri saaneensa albien toisen mutkan luota. No eihän siinä auttanut kuin kerätä kimpsut ja kampsut ja lähteä etsiskelemään heittopaikkaa. Mutkan luona oli kavereita juttutauolla ja pakkohan siihen oli jäädä kuulumisia vaihtamaan. Yhteistuumin tulikin sitten kirosanoja, kun yksittäinen albie näyttäytyi aivan edessämme ja kenelläkään
ei ollut siimoja edes vedessä.

Lopulta löysin paikan ja jatkoin taas jo epätoivoiselta tuntuvaa piiskausta. Parin tunnin kuluttua alkoi heittokäpälä olemaan sen verran puuduksissa, että päätin piääa tauon. Juuri silloin kuitenkin hieman kauempana rannasta kävi parvi kaloja pinnassa ja päätin vielä odotella 10 minuuttia, jos vaikka tulisivat lähemmäksi. Noin 5 minuutin kuluttua parvi pintautui kuin tyhjästä aivan nenäni edessa noin 15 metrin päässa aallonmurtajasta. Olin varma, että olivat bluefisheja. Heitin kuitenkin varmana, että saan tärpin, pari potkua ja pureskellun perukkeen. Heitto lähti kerrankin kivasti ja putosi
keskelle parvea. Melkein välittömästi tökkäisy perhoon ja irti. Tuumailin, että näinhän tässä pitikin käydä ja lapoin siimat sisään mahdollisimman nopeasti tarkoituksena laittaa valmiina oleva perukkeellinen viritys siiman päähän. Yllätyksekseni perho oli kuitenkin edelleen perukkeessa kiinni, ja ei muuta kuin samantien uusi heitto. Nyt tukeva tälli ja sen jälkeen vastapeluri ottaa suunnan kohti horisonttia turbovaihde päällä Samalla parvi siirtyy vielä muutaman metrin lähemmäksi rantaa ja silloin silmät vahvistavat sen mitä olin jo ruvennut epäilemään kalan vauhdin perusteella. Kalat olivatkin albacoreja, sellainen about 25 kalan parvi. Samantien vieruskaverin vavassa tärähtää ja hänenkin kelansa alkaa huutamaan armoa oikein urakalla. Parvi siirtyy hieman vasemmalle ja yksi
virvelimiehistä rokastaa (osataan näköjään täälläkin :-( ) vielä yhden kalan selästä kiinni. Sitten parvi häviää aivan yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. No minulla ei valittamista: perhosiiman ja perukkeen välinen solmu ujeltaa jossain 50-70 metrin päässä ja vähitellen kaveri alkaa pysähtymään. Pikkuhiljaa saan kalaa kammettua takaisin päin. Muutama syöksy lisää ja sitten alkaa taas oikea kädenvääntö. Vierustoverin suusta alkaa tulemaan kirosanoja, hänen kalansa irtosi. Minun kalani alkaa uimaan pientä kehää ja 10 luokkaisella ei meinaa saada sitä väkisin punnerrettua lähemmäskään. Ehkä 15 minuutin väännön jälkeen alkaa uuden ongelman pohdiskelu. Millä hitolla
kalan saa rantaan. Murtajan rannat on jyrkät ja tosi liukkaat. Lisäksi mainingit huuhtovat rantakivet tasaisin väliajoin. Lopulta löydän sopivan kiven, saan albien uitettua sopivasti hollille ja saan otteen pyrstön tyvestä. Ilmoille vertahyytävä riemunkiljaisu, nopeasti kamera repusta, muutama kuva ja yritän saada kalan takaisin veteen mahdollisimman nopeasti. Tonnikalat on vapautettava pudottamalla pää edellä veteen, normaali edestakaisin hetkuttelu kuulemma tappaa ne idioottivarmasti. Pudotan kalan
veteen ja hetken aikaa jo näyttää siltä, että kameran kaivelu kesti liian kauan kalan vajotessa kohti pohjaa. Juuri ennen pohjaan putoamista kala ottaa kuitenkin muutaman potkun ja häviää näköpiiristä. Toivon sydämestäni, että kala selviää...

        
         Saamamies ja albacore!

Ei tuon jälkeen voinut tehdä muuta kuin avata saalisoluen, vaikka yleensä 11 aikoihin avatusta oluttölkista tulee kovasti paheksuvia katseita. En antanut asian häiritä, vaan nautin olostani. Jatkoin heittelyä vielä 3 tuntia, mutta parvi ei enää koskaan palannut. Illalla vielä yksi pieni bluefish samalta murtajalta. Sunnuntaiaamuna sitten olikin vesi taas sekaisin ja kukaan ei saanut eikä varmaan oikeastaan nähnytkään kalan kalaa.

Koville se taas otti, mutta tulipahan sieltä taas edes yksi tälle syksylle. Yhtä kalaa täytyi kaikkiaan odotella sellaiset 18 tuntia, mutta oli se lopulta taas sen arvoista.

Semmottii!
JK

PS:

       
       Nämä pääsivät karkuun!

Kuva: Vihdoinkin!